Eedenissä itää

Keväisin kukkien siemenet, ajatukset läpi vuoden.

Puutarhassa

Kehäkukka (Calendula officinalis)
Kehäkukka (Calendula officinalis)

En voi elää ilman kukkia.

Se kaikki alkaa siemenestä. Siinä on tieto ja voima. Jotkut niistä, kuten unikonsiemenet, luonto on pakannutkin niin kauniisti.

Talvi koettelee viheruskoa ja keväällä melkein ei uskalla ajatella, että valo ja lämpö ovat totta. Jännittää kylvää ensimmäiset siemenet.

Sirkkalehtien pilkistys on jälleen erävoitto; joka perustaa puutarhan, se uskoo huomiseen! Puutarha voi olla vati rucolaa ikkunalaudalla tai rauhalliset varjokasvit vanhan tammen alla.

Osa siemenistä ei ehkä idä vaikka odotukset olivat suuret. Seuraavana vuonna on uusi mahdollisuus.

Kesän pidättelemätön väriloisto tuo onnistumisen ilon ja naurattaa ääneen. Joskus istun kauan rappusilla ja näen lehden liikahtavan. 

Syksyn surumielisyydessä kehäkukat eivät koleudesta piittaa, vaan uhkarohkeasti jatkavat kukintaansa.

Egyptiläiset kasvattivat koristekasveja jo 1500-luvulla eaa. ja Babylonin riippuvat puutarhat olivat antiikin aikana yksi maailman seitsemästä ihmeestä. 


Kautta aikain pyrkimyksemme on ollut luoda ja ohjata kasveilla kauneutta ympärillemme sekä muotoilla villiä luontoa mieleiseksemme. Kukat, heinät, pensaat ja puut osittain nöyrästi taipuvat tahtoomme. Puutarha on filosofiaa ja tyynnyttää mielen. Kosketus maahan antaa alkukantaisen yhteyden elämään. Se on kuin äänetön musiikki , joka rytmillään hoivaa rikkinäistä sielua. Kukapa meistä ei tuntisi vanhaa kiinalaista sanontaa:

"Jos haluat olla onnellinen yhden päivän, juo itsesi humalaan.

Jos haluat olla onnellinen yhden vuoden, mene naimisiin.

Jos haluat olla onnellinen loppuelämäsi, ala puutarhuriksi."

Ennen muinoin japanilaisten samuraiden ja zen-munkkien velvollisuus oli tehdä ikebana-asetelmia sekä rakentaa koristepuutarhoja.

"Tulevasta elämästäni ruohomattona voin kertoa seuraavaa: onpa mukavan tasainen olo"                         c. andersson

  


"Jos omistat puutarhan ja kirjakokoelman, sinulta ei puutu mitään"

   cicero

  

Puutarhafilosofiani paradoksi

"Puutarhurin" syvin olemus on prosessi kurinalaisesta raatajasta nautiskelijaksi. Tyynesti voi myös vaan antaa auringon ja haaveiden lämmittää. 

Ajatuksissaankin voi vaeltaa
Ajatuksissaankin voi vaeltaa

Muurahaisenmielinen puutarhuri

Muurahaisenmielinen puutarhuri aloittaa urakkansa tutustumalla puutarhakirjallisuuteen, osallistumalla puutarhakursseille ja liittymällä samanmielisten puutarhakerhoon. Hän suunnittelee ennen kuin lyö pistolapionsa kuohkeaan multaan. Hän ei pelkää voimakkaimmankaan orgaanisen lannoitteen, kuten kanan- tai hevonkakan hajua. Päinvastoin. Se edustaa hänelle runsasta kukintaa ja tuuheaa lehdistöä. (Jopa kaikki pienet heppatytötkin tietävät, että hevonkakan haju on herkullinen ja herättää ruokahalun). 

Muurahaisenmielisen puutarhurin kukkapenkkeihin lentävät kalkkirakeet ja tupruavat tuhkapilvet, sillä maan rakenne, koostumus ja pH on tutkittu. Sehän on tärkeää kasvien oikean valinnan kannalta.

Uutterasti muurahaisenmielinen puutarhuri kantaa kostuketta, ja julmasti nyppii voikukan, juolavehnän tai vuohenputken alut jalojen kasviensa reviireiltä. Puutarhan kulkuväylät ovat haravalla kuvioitua kivituhkaa.

Muurahaisenmielinen puutarhuri ehtii nauttimaan luomistyöstänsä sen hetken, kun hän kipristelee multaisia varpaitaan kulauttaessaan kurkkuunsa juomapullon pohjat. Hikisenä ja väsyneenäkin katse alkaa harhautua seuraavaan urakkaan vihreällä työleirillä. Lantakuoriaisen tavoin hän kykenee kottikärräämään monin kerroin oman painonsa verran puutarhakuormia paikasta toiseen.

Tekeminen on se muurahaisenmielisen puutarhurin juttu, vaan ei jakaminen. Pitkin hampain hän pyydettäessä antaa laajasta kasvikokoelmastaan harvinaisen pistokkaan tai juurakonpalasen; itse kukin hankkikoon omat lisäyksensä alelaarista. Vierailija juuri ja juuri ehtii ohimennessään napsaista ritarinkannuksen kypsän, varisevan siemenkodan. 

Joie de vivre -puutarhuri

Joie de vivre -puutarhuri levittää tilkkutäkkinsä puolivarjoon ylikasvaneelle nurmelle, asettelee timotein korren suupieleensä ja avaa repaleisen lempiromaaninsa. Ilokseen hän löytää vuosittain sitkeitä perinnekasveja tontin rajalta tai pilkistämässä puuliiterin vajonneen nurkan alta, paikoista joihin ei ole edellisinä kesinä tullut katsahdettua.

Joie de vivre -puutarhurin gladioluksen mukulat unohtuvat syksyllä ulos ruukkuihin, liljakukot keikkuvat lehtihangoissa ja tuulenpuuskan kokoamat lehtikasat tarjoavat turvapaikan sammakoille, lieroille ja etanoille. Hänen puutarhansa lannoittaa ja kastelee itse itsensä.

Istuttamatta jääneet, pikkuruukkuihinsa unohtuneet kiemuravarsiset auringonkukat eivät ehdi kukkia ennen ensimmäistä hallayötä, sillä joie de vivre- puutarhurin mottohan on: huomenna aion. Kuitenkin häneltä saa hövelisti tuliaisiksi painavan jätesäkillisen töyhtöangervon juuripaakkua, jonka hän lähtiessään on kaivaa polkaissut mukaan.

Syksyllä joie de vivre -puutarhuri kiskaisee routaisesta maasta ruostuneen kynttilälyhdyn ja sytyttää liekin varjottamaan talventörröttäjiä.


Mahdollisuuksien mukaan tulee varoa molempia ääripäitä :) 

Karannut ruusupapu (Phaseolus coccineus)
Karannut ruusupapu (Phaseolus coccineus)

Olen perustanut monta puutarhaa

Siellä entisissä kodeissa ne ovat.  Ajattelen usein kuinka suureksi istuttamani kasvit ovatkaan kasvaneet, kun ovat onnellisina saaneet juurtua yhteen paikkaan. Toisinaan puutarhani on ollut yksi viherkasvi.

Kevään voima. Idänsinililja (Scilla siberica)
Kevään voima. Idänsinililja (Scilla siberica)

Lapsuuden ensimmäiset muistikuvat kukista ovat juhannusruusu- ja syreenipensaiden tuoksujen sekoitus. Maan viileys heinikossa palelsi varpaita, kun nuuhkin kesää kukinnoista.

Lauantaisin odotimme kauppa-autoa naapurin maitolaiturilla. Viereiset suuret kuuset varjostivat hevosenselän muotoista kiveä, jonka kainalossa kohosi sammaleesta lihansyöjäkasvi. Se oli joku kolmesta suomalaisesta Drosera- lajista: pitkälehti-, pyöreälehti- tai pikkukihokki. Syötimme sille hyttysiä.

Iso kivi
Iso kivi

"Hän ajatteli miten kiihkeästi hän rakasti kaikkea, metsää ja merta, sadetta ja tuulta, auringonpaistetta ja ruohoa ja sammalta, ja miten mahdotonta olisi elää ilman niitä."                                                                           muumipeikko

"Hän ei mennyt pitkälle, vain vähän matkaa, että saattoi istahtaa ja katsella ympärilleen, mieluimmin mahdollisimman kauas, ja tuntea salojen viillyttävän henkäyksen, kaarnantuoksun, tuulen hengen ja nuoruuden ajan elävät muistot. Hän etsi jotakin omasta sisimmästään, jotakin sellaista, mikä oli hävinnyt."      T. Gulbranssenin kirjasta Metsien Humina             

Herra Hämähäkki
Herra Hämähäkki

Herra Hämähäkki

 Paahteisen kesän jälkeen ensimmäinen pilvinen syyspäivä oli yhtä synkeän harmaa kuin metsäreppuni, joka lojui terassilla. Päätin karkoittaa alakuloa ja ikävää luontoretkeilyllä; halata vaikka muutamaa puuta. Nappasin repun ja ravistelin sitä kaiteen yli, sillä siinä kökötti hämähäkki.

Metsäreppuni selviytymispakkauksen sisältö vaihtelee, mutta yleensä se on maijapoppastyylinen ja sieltä saattaa löytyä puukko, huivi, muovipussi, eväsleipäkääre, mustunut banaani ja vesipullo.

Lompsin nokialaisilla metsässä hyvän aikaa. Istuin kannolle ja muistin unohtaneeni täyttää vesipullon. Paluumatkalla janoisena kompastuin polulla törröttävään kantoon. Kiukutti, ja kotona heitin metsärepun samaan paikkaan mistä olin sen ottanutkin. Yllätyksekseni siellä se Herra Hämähäkki oli, samassa paikassa, kiinni repussa. Siellä se oli keikkunut retkikaverinani koko matkan. 

Seuraavana päivänä se oli kadonnut omille teilleen.

Mitä on tapahtunut, kanto?
Mitä on tapahtunut, kanto?

Metsäkuusien siimeksessä

Navetan takana, "satumetsässä", horisontin korvasivat kuusivanhusten lomittaiset, alhaalta risuttuneet oksat. Ne levittivät viileää hämärää sammalpeitteen ylle. Mystisen harmonisen tunnelman saattoi rikkoa vain pureskelemalla hentoisen ketunleivän (Oxalis acetosella) kirpeitä, vastaherttaisia lehdyköitä, jotka öiseen aikaan ja huonolla säällä painuvat alaspäin.

Toisinaan talvi-iltaisin kävelimme sisarusteni kanssa jäisen hiekkatien vasenta laitaa, jonossa kuin köyhän talon porsaat,  naapuriin katsomaan televisiota. Tulomatkalla, kun vain varpaat huopatossuissa olivat lämpimät, aarniometsän kuusien latvat erottuivat täysikuun edessä. Vihreät jättiläiset ohjasivat meitä oikeaan suuntaan; pimeässä, mäen alla ei voinut olla varma, mikä edessä odotti. Kerran, kesken matkan, pikkuveli oksensi. Ehkä pimeänpelosta, ehkä sen vuoksi, että Albert poltti ketjussa työmiestä holkilla mökissään sisällä. (Jos erehtyy kokeilemaan tupakointia, kannattaa mutustella tuoreita kuusenkerkkiä hävittääkseen epämiellyttävän hajun).

Kuusenhavut haudalla ovat ikuisuuden vertauskuva.

Veden äärellä

"Ja ootteko mennehet milloinkaan te aamulla järven rantaan, kun aurinko noussut on aalloistaan ja paistanut valkosantaan?" Eino Leino

Soutaja nostaa veneeseen hankaimissaan kitisevät airot, ojentaa käden laidan yli ja kevyesti laskee sormet pehmeän pinnan läpi auringonlämpimään veteen; kosketus, jonka soisi hellyydessään olevan vangittavissa jaettavaksi. 

Kuumana kesänä piti jaksaa juosta useamman kerran päivässä rantaan. Äidille luvattiin pyhästi pysyä pinnalla. Oli olemassa lapsia, joita ennaltaehkäisevästi syksyisin ohjattiin vitsalla menemästä heikoille jäille. Meidät opetettiin olemaan hukkumatta hieman lempeämmällä kasvatuksella. Eno nakkeli meitä serkuksia laiturilta järveen, ja isä sukelsi, kun olimme saaneet vapaamatkustaa hänen kaulastaan roikkuen järvenselälle. Molemmat metodit opettivat tehokkaasti uimaan, kun pärskien älysi vimmatusti räpiköidä käsillään ja jaloillaan.

Intiaanikanootti on paras kulkupeli vesillä silloin, kun haluaa edetä lähes äänettömästi. Maatessa hiljaa ja liikkumatta kanootin pohjalla sen myötäillessä veden liikettä voi hyvin kuvitella, miltä Jeesuksesta tai vesikirpusta tuntuu.

Katsottaessa kauas merellä ja järvellä, etenkin, jos vastarantaa ei ole näkyvissä, kutkuttavaa on äärettömyys. Se on mahdollisuus halutessaan lähteä etsimään vapautta. Joella sen antaa virtaava vesi ja lähdepohjaisella metsälammella salaperäisen tumma syvyys.

Niityllä

"Tuulessa aaltoilee heinäpelto"

Mielikuvia laitumelta

Ennen kuin meditaatiosta tuli Suomessa muoti-ilmiö  ja mindfulnessista kukaan ei ollut vielä kuullutkaan, minä makasin silmät kiinni laitumella luomassa mielikuvaa. Ja toden totta, se on ollut hyötykäytössä nelisenkymmentä vuotta. 

Heinä allani oli pitkää tai lyhyttä riippuen siitä, kuinka ahkerasti hevosten pehmeät turvat olivat sitä nyhtäneet. Punkkeja ei ruohikossa osattu pelätä, tuolloin opetettiin niiden väijyvän lähinnä lepikossa. Kärpäsiä ja paarmoja hevoset huiskivat kauemmaksi hännillänsä. Ritariperhosia näkyi melkein aina, kun raotti silmiä. Pilvenhattarat sinisellä taivaalla pystyi kuvittelemaan ilman näkemättäkin. Mitä litteämpänä vasten viileää maanpintaa makasi, sitä enemmän aurinko lämmitti, kun tuulenvireellä ei ollut tarttumapintaa. Täydellinen rentoutuminen.

Juolavehnän (Elymus repens) lehden avulla saa aikaan kimakan vihellysäänen, kun sen asettaa peukaloiden väliin ja puhaltaa.

 Heinätöissä

Meillä, jotka olemme olleet maalla heinätöissä, on muistoja, joita enää aniharvalla on mahdollisuus nykypäivänä lippaaseensa tallettaa. 

Heinähommissa oli kiire. Talkooväki ja heinät oli saatava kasaan ennen sadetta. 

Työnjako oli hierarkinen; alle kouluikäiset olivat tappihenkilöitä, jotka ylettyivät tapittamaan ainakin heinäseipään alimman reiän. Siitä seuraavat, kooltaan isommat pirttiviljelyn tuotokset, kukin kykyjensä ja voimiensa mukaan tapittivat ylemmät reiät, haravoivat tai olivat kuorman päällä polkemassa heinää. Traktoria sai ajaa kohtuukuormalla sitten, kun sai seisomalla painettua Majorin kytkin- ja jarrupolkimet pohjaan. Miehet, etenkin kaupunkilainen talkoovoima näyttämisenhalussaan, pullisteli hauiksiaan heitellessään heinää korkealle kuormaan. 

Heinähommissa oli myös kuuma. Hiki ja heiniin lisätty suola kirvelivät paarmojen rei'ittämiä ja korsien raapimia rimppakinttuja. Milloinkaan muulloin pihasaunan savuntuoksuiset löylyt ja koivuvastan pieksuu eivät olleet niin kirpeänsuloisia kuin illalla heinätyöpäivän jälkeen.

Heinäladossa

Heinälato oli maalaislasten hirsinen hoploppi. Minun heinämäenlaskuharrastukseni päättyi ikävästi heinäkasassa piikit pystyssä kenottaneeseen heinähankoon, jonka toinen piikki lävisti jalkapohjani. Siskon ambulanssikyyti maitokärryillä "pihaan" toimi, kun kävelläkään ei pystynyt.


Vehreyden ja vihreyden puolesta

Ystävällisin terveisin,

Flora